Miten siitä voisi toiselle sanoa? Miten sitä pystyy selittämään?

Kun ei sitä oikeen osaa itselleenkään kertoa. Se on niin pieni sana, ettei se edes kuvaa itseään tai omaa pahuuttaan.

Tuntuu, että pää räjähtää, että itse räjähtää ihan kohta. Kun ei kestä enempää. Ja silti se vaan pahenee ja syvenee ja tummenee kokoajan. Se on kuin suo joka imee kokoajan syvemmälle. Kastat varpaan ja kohta on koko jalka ja ihan pian hukut. Jos ei joku auta sua ylös.

Kyllä joku varmasti auttaisi jos pyytäisi, mutta ajattelisiko se, että miten olen antanut itseni vajota tähän pisteeseen? Miksi en pyytänyt apua aikasemmin?

Eikö se näy päälle? Miten se ei voi näkyä, kun se tuntuu niin pahalta, sattuu niin paljon! Ja ei sitä voi tietää etukäteen vaan se hiipii mun sisälle ihan pikkuhiljaa, asioista, joista ei edes tiedä välittävänsä. Kunnes se vaan iskee. Iskee kokoajan kovempaa ja uudestaan, eikä sitä saa itse loppumaan.

Eikä sitä voi sanoin kuvailla. Kun sitä ei ole, niin se ei tunnu todelliselta. Ei tunnu siltä, että se voisi olla niin paha. Ei tunnu siltä, että millään ei ole mitään väliä..

Ja kun se on... Se painostaa niin paljon. Imee kaiken mun energian, vääristää kaiken, jättää yksin, valehtelee ja manipuloi. Ei tässä vaiheessa halua puhua kenellekään. Ei halua alkaa selittää miksi on niin kuin on. Miksi teen niinkuin teen. Sen kestää niin kauan kun on ihmisiä ympärillä, ei sitä halua niihin hetkiin sekoittaa. Jos romahdan silloin kun joku näkee, niin kestänkö sitä enää mitenkään?

Ja siitä tulee minä, tai se tekee musta itsensä. Mutta siltikään sitä ei näe kukaan muu. Kuin se musta savu kaikkialla mun ympärilläni olisi muille näkymätöntä ja hajutonta. Kukaan ei näe miten se pistää ja polttaa mua, yrittää tukehduttaa mua ja ajaa pakoon. Jossain vaiheessa se on imeytynyt mun sisälleni. Ja sinne se jää, kunnes joku ajaa sen pois. En saa sitä yksin pois, en ole ikinä saanut. Jos olen yrittänyt kertoa jollekin, pyytää apua, niin se alkaa kuristamaan mua. Sanat jää sanomatta ja asia unohtuu. Muut unohtaa.

En halua kenekään sääliä, se ei auta mitään. Se, että pahoittelet hetken ja sitten unohdat koko asian vaan saa mut tuntemaan oloni pahemmaksi. Ja muut unohtaa aina. Mä pystyn elämään sen kanssa. Voin esittää kaikille, että mitään ei ole vikana ja antaa sen tulla kun olen yksin. Ja kukaan ei näe mitään ja kukaan ei tiedä mitään. Jos joku ihmettelee, etten hymyile niin paljon kuin ennen, se ehkä ajattelee että se on vaan joku vaihe. Mutta älä sano mulle, että se menee ohi! Ne jotka tietää, niin tietää, ettei se mene ikinä ohi. Se on aina mukana, valmiina hyppäämään esiin, heti kun saa tilaisuuden. Ja jos mun suojamuurini on silloin alhaalla, niin se saa musta otteen. Niinkuin nyt.

Masennus.